Suomen Inkeri-liitto

Inkerin tunnukset


 Vaakuna


Kuvassa oleva vaakuna on käynyt läpi monet kuvion muutokset. 1580 luvun alussa ruotsalaisten Iivananlinnalle antama vaakuna oli todennäköisesti tarkoitettu Länsi- ja Etelä-Inkerille; ainakin se muistutti myöhempää Inkerin vaakunaa.

Vanhimmassa Inkerin vaakunassa oli sinisellä punaiset muurit, keskellä hopeavirta ja yläreunassa kultainen risti. Muurit kuvaavat joko linnoja vesistöjen varrella tai ehkä vain linnoitettua Narvajokea. Toisaalta on selitetty, että vaakuna kuvaa Nevaa ja sen linnoja, mutta heraldikko Kari Laurlan (1943-2006) mukaan tämä selittely tuntuu kaukaa haetulta. Risti kuvasi kristinuskoa. Iivananlinnan vaakunaa pidetään Inkerin vaakunan esivaiheena. Ruotsalaiset käyttivät Inkerin vaakunana Iivananlinnan vaakunan johdannaista. Värejä muutettiin ja risti jäi pois. Muurit sen sijaan jäivät.

Ensimmäisessä suomenkielisessä raamatussa v. 1642 esiintyy jo melko nykyisenkaltainen Inkerin vaakuna. 1919 taiteilija E.J. Haapakoski piirsi edellisen pohjalta Inkerin vaakunan lisäten siihen kukkakoristeen ja nauhan, jossa oli teksti Ingermanlandia. Myöhemmin nämä lisäykset ovat poistuneet.

Inkerin lippu

Inkerin lippu on skandinaavinen ristilippu, jonka krominkeltaisella pohjalla on sinooperinpunainen risti ja sen päällä kapeampi koboltinsininen reunake. Lipun pituus on 18 ja korkeus 11.


Lipun värit on otettu historiallisesta Inkerinmaan vaakunasta. Värejä on perusteltu myös niin, että sininen risti muistuttaa inkeriläisten suomalaisuudesta, mutta on samalla Nevajoen ja sinisen taivaan symboli. Keltainen taas kuvaa Inkerinmaan viljavia peltoja ja punainen Pietarin muureja.
Inkerin lippu on lähes yhtä vanha kuin Suomen lippu (hyväksytty 28.5.1918 Suomen viralliseksi lipuksi). Inkerin lipun suunnitteli kapteeni E. J. Haapakoski Inkerin rykmentille heimosotien aikana. Lippu vihittiin 8.9.1919 Kirjasalossa, Pohjois-Inkerissä, joka oli viimeinen kylä, joka alistui neuvostovallalle. Tarton rauhan jälkeen Pohjois-Inkerin pataljoona joutui poistumaan Kirjasalosta. Lippu laskettiin jäähyväiskatselmuksessa 5.12.1920. Joukot marssivat Suomen rajan yli suruharsoon verhotun lipun jäljessä.
Alkuperäinen lippu kulki monipolvisen tien. Kun se tuotiin Suomeen, siitä huolehti entisen rykmentin kirjuri, inkerinsuomalainen Reino Vesikko. Sitten lippu sijoitettiin Suomessa 1922 perustetun Inkerin Liiton tiloihin. Liitto lopetettiin ”Neuvostoliiton vastaisena” järjestönä vuonna 1944. Marraskuun 26.pvä 1944 Reino Vesikko löysi Liiton tyhjästä toimistosta sinne jätetyn lipun.
Vesikko otti lipun mukanaan ja pakeni sen kanssa Ruotsiin keväällä 1945. Siellä on järjestetty inkerinsuomalaisten kesäjuhlia vuodesta 1947. Vuoden 1949 juhliin tuli osallistujaksi myös Reino Vesikko, joka toi juhlille pelastamansa Inkerin lipun. Juhlien päätyttyä lipun tarkasti Aatami Kämpäs. Hän tiesi, että siinä piti olla hänen tekemänsä merkintä K.I.. Se tarkoitti Kirjasaloa. Merkintä löytyi.
Reino Vesikko palasi Suomeen 1949, mutta jätti varmuuden vuoksi lipun Matti Randefeltin huomaan. Tämä huolehti siitä 50 vuotta, kunnes legendaarinen historiallinen lippu 10.6.1994 luovutettiin juhlallisesti monien sotaveteraanien läsnä ollessa Helsingin sotamuseoon.
Kun inkerinsuomalaiset järjestäytyivät neuvostoajan lopulla, ensimmäisenä lippu vihittiin Tartossa Pietarin kirkossa 18.12.1988. Tallinnan inkerinsuomalaiset vihkivät lippunsa 26.2.1989.
Inkerinmaalle keltainen ristilippu palasi vuonna 1989. Inkerin Liiton aktiivit siunasivat Suomessa ommellun Inkerin lipun Kupanitsan kirkon raunioissa 14.5.1989. Siunauksen suoritti Arvo Survo. Ensimmäisen kerran lippu nostettiin salkoon laskiaisjuhlilla 1989 Skuoritsassa. Kelton juhannusjuhlilla 1989 sitä tervehtivät tuhannet inkerinsuomalaiset.

Pohjois-Inkerin postimerkit

Teksti pohjautuu Heikki Kähäriltä saatuun aineistoon.


Tässä kuoressa ovat kaikki arvot 10 pennistä kymmeneen markkaan. Heikki Kähärin kokoelmasta

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen elämä oli Venäjän sosialistisissa neuvostotasavalloissa kaoottista. Vuonna 1918 Inkerin edustajat pyysivät Suomen hallitukselta apua alueen itsenäistämisessä tai Venäjän yhteydessä saatavan autonomian luomisessa. Seurasi tapahtumaketju, joka johti siihen, että heinäkuusta 1919 Tarton rauhaan 1920 Pohjois - Inkeri, ns. Kirjasalon alue, oli sotilaallisesti eristetty Venäjästä. Sitä hallitsi Pohjois - Inkerin rykmentti/erikoispataljoona. Tämän miehistö mukaan lukien alueella asui tuolloin noin 1000 henkilöä.

Alueella oli kunnanvaltuusto ja koulu, mutta ei kauppaa. Posti, nimeltään Kirjasalon posti, toimi Raudun rautatieaseman naapurissa, ja Suomen posti rautatieasemalla. Pääsy Kirjasaloon oli rajoitettua. Alueen asukkaiden yhteydenpito muuhun maailmaan oli kirjepostin varassa. Siksi päätettiin perustaa postihallinto, jonka Suomen Liikenne- ja yleisten töiden ministeriö hyväksyi.

Päätettiin julkaista postimerkkejä, joiden arvo olisi Suomen rahassa, ja jotka vastaisivat Suomen postitaksoja. Merkkejä julkaistiin kaksi sarjaa. Ne tulivat myyntiin 21.3.1920. Viimeinen käyttöpäivä oli lauantaina 4.12.1920. Pohjois-Inkerin postimerkkien käyttöaika jäi siis runsaaksi kahdeksaksi kuukaudeksi. Päivittäinen postimäärä oli noin 50 siviilien lähettämää kirjettä. Pääosa oli osoitettu Suomeen, mutta myös ulkomaille lähetettyjä tunnetaan.

Tarton rauhansopimuksen mukaisesti erikoispataljoona poistui Kirjasalosta 5.12.1920 ja alue luovutettiin Venäjälle.

Kunniamerkit

Inkeriläisillä on ollut myös omat kunniamerkkinsä.



Inkerin Valkoisen Muurin risti oli 45 mm x 45 mm, ristin muotoinen kunniamerkki, jonka keskellä oli kullanvärinen Inkerin vaakuna kohokuviona. Päällystölle myönnetty oli kullan-, miehistölle hopeanvärinen. Nauha oli sinipunakeltainen. Ristin perusti vuonna 1919 Pohjois-Inkerin toimikunta. Sen jakamisoikeus oli joukkojen ylipäälliköllä.

Inkerin vapausliikkeen osanottomerkki oli tummasta pakotetusta metallista valmistettu 28 x 28 mm kokoinen ristin muotoinen merkki, jonka perusti 1929 Inkeriläisten toimikunta. Merkki kiinnitettiin sinipunakeltaiseen nauhaan. Sitä olivat oikeutettuja kantamaan Inkerin vapautustaisteluun vuosina 1919 – 1920 osallistuneet tai muuten vapautusliikkeen hyväksi toimineet henkilöt, joille toimikunta oli sen myöntänyt. Merkkiin liittyi myös todistus.

Heimosotiin osallistuneille syntyperäisille suomalaisille ja Suomessa tai Virossa asuville inkeriläisille ja itäkarjalaisille emigranteille myönnettiin Heimosotaristi, jonka perusti vuonna 1939 Suomen Heimosoturien liitto. Ristiä myönnettiin hakemuksesta ja todistetusta osallistumisesta heimosotiin. Sillä on virallinen asema suomalaisten kunniamerkkien virallisessa järjestyksessä.

Inkerin kansallislaulu


Nouse Inkeri kansallishymnin sävel on Mooses Putron. Sanat 1. säkeistö Mooses Putro.
2. säkeistö Paavo Räikkönen.

Kuvassa Mooses Putro

Inkerin kansallislaulun tausta 

Inkerissä Kolppanan seminaarissa oli aloitettu suomenkielinen opettajien koulutus 1863. Yksi sen kouluttamista opettajista oli Mooses Putro, josta tuli monipuolinen kulttuurivaikuttaja. Parhaiten hänet tunnetaan musiikillisista ansioistaan. 

Putro sävelsi ja sanoitti seminaarin 25-vuotisjuhliin hymnin Nouse Inkeri ensimmäisen säkeistön. Tässä tilaisuudessa, 6.8.1988 se hyväksyttiin Inkerin kansallislauluksi. Esitettiin toivomus, että sitä ryhdyttäisiin laulamaan kaikissa Inkerin kansallisissa juhlissa.

Vuonna 1899 järjestettiin Skuoritsassa ensimmäiset inkeriläisten laulujuhlat. Siellä Nouse Inkeri esitettiin kansallislauluna. Tsaarinvallan sensuurin vuoksi sana Inkeri oli korvattava sanalla ”kansani”. Tilaisuuksissa, joihin ei tarvittu viranomaislupaa, laulettiin alkuperäisillä sanoilla.

Vuonna 1906 kanttori Paavo Räikkönen sepitti lauluun toisen säkeistön.